salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Jan 31, 2010 13:04:01 GMT -5
Ilma oli kamala, merelle ei nähnyt melkein mitään lumisateen vuoksi, jota oli jatkunut jo jonkin aikaa. Lumisade päätyi yhä kasvavaan valkoiseen puuterilumihankeen, joka valloitti koko rantaa, niin kuin varmaan koko saartakin. Mitään muuta ei kuulunut kuin hyytävän tuulen viminaa, ja mitään ei nähnyt, koska lunta oli ilmassakin. Kylmyys tuntui hyökkäävän kaikkialta, sitä löytyi maasta lumihangesta, merelle katsoessa jäästä ja ilmassa tunsi kylmyyden. Ilma oli todellakin talvinen. Yksi kinos oli kumminkin isompi kuin muut. Se sijaitsi rannan lopulla, juuri ennen metsää. Se oli ennen ollut susi, mutta lumen alettua sataa otus oli pikkuhiljaa muuttunut enemmän möykyksi, kunnes siitä oli tullut osa hankea. Ja sillä oli kylmä. Susi ei tiennyt oikein itsekään, miksei ollut liikkunut estääkseen muuttumistaan, tai miksi ei ollut vallinut parempaa paikkaa olla paikoillaan, suremassa kohtaloaan. Se oli melkoisen masentunut, tällä hetkellä vihasi tätä saarta, koska se oli ollut pettymys. Saaren alla eläviä hirviöitä lukuunottamatta mikään ei oikein tuntunut kiinnostavan sitä. Ei ollut löytynyt sitä jota uros etsi, kotia, ei tarpeeksi mielenkiintoisia tuttavia, ei mitään joka saisi uroksen pysymään saarella. Mutta se ei vain jaksanut lähteä, oli ollut liian kauan saarella, tottunut liikaa paikoillaan oloon. Toistaiseksi uros aikoi jäädä saarelle, oli se kuinka epämieluisa paikka kuin Nairein mielestä oli. Ja kinos pysyi paikoillaan.
|
|
|
Post by Sirpale on Jan 31, 2010 13:32:07 GMT -5
Draseran harjas, etteikö nyt suoraan sanoisi nartun hiukset olivat saaneet kovan jäälumikuorrutteen ja nartun hengitys oli tiivistynyt valkoisiksi jääkiteiksi tämän tummanharmaalle kuonolle, saaden aikaan jotenkin vanhentavan silauksen. Pitkään aikaan ei narttu ollut tuntenut kylmää millään asteella, tämä ei edes muistanut sitä pistelevää tunnetta kun pakkanen tunkeutui turkin alle ryöstäen kaiken lämmön jota keho kaikin voimin tuotti. Mutta meren luontaantyöntävän kylmyyden narttu muisti, sen tumman syleilyn ja turruttavan tunteen kun siellä lillui voimattomana. Narttu naksautti hampaat yhteen, ja ravisteli sitten pitkää turkkiaan. Yritys oli loistava, mutta ilo oli lyhytaikainen. Tuuli kävi nenään, kuonoon, silmiin, jääkiteet pistelivät nartun korvia, ja yhdessä nuo tunteet loivat ärsyyntymyksen tilan ja aiheuttivat Drassulle hyvin ominaisen itsetyytyväisen hymyn. Vai kuvitteli tuo tuuli olevansa viisaampi ja parempi kuin narttu. Pitkähäntä vaani tuulta, hiipi sitä vastaan, ohitti kiven -joka ei ollut ollut siinä eilen. Se kummstutti narttua mutta asiaa voisi tutkia myöhemminkin. Tuulen ujellus peitti luikun suden hengityksen läähätyksen, lumen natinan tassujen alla. Ilman varoitusta luikkuhukka ponkaisi ilmaan, loikkasi tuulta vastaan kuvitellen kuinka tuuli häviäisi tälle ja laantuisi.
Tosin luonnonvoimathan tunnetusti tottelivat niitä kohden loikkijoita, joten Drasera pöllähti hankeen kyljelleen huomatakseen ettei ärsyttävä jääkidetuuli lakannut. Joten narttu teki sen, minkä nyt taisi, ja vetäisi jäästä suurehkon iglun johon sisältyi myös uusi kivi. "Che, miksi edes tulin rannalle TÄSSÄ säässä. Idiootin hommaa sanon minä." Narttu mutisi harjaksensa alta ja hieroi tassullaan kuononsa jääkiteitä pois.
//randomi rooli 8'D
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Jan 31, 2010 13:44:01 GMT -5
Uros ei toki nähnyt mitään lumipeitteensä alta, ja kylmyyteenkin se oli tottunut, tai oikeastaan asiaa voisi kuvailla paremmin sanomalla että susi oli lähes tunnoton sillä hetkellä. Mutta silti se tunsi kuinka tuuli yhtäkkiä sammui, tai ainakin vaimeni, ja lunta ei enää satanut lisää, tai ainakin siltä tuntui. Onni varmaan sai tuulen loppumaan. Hymy olisi noussut, jos sitä olisi jaksettu nostaa kasvoille. Hän koki olonsa ihmeellisen turvalliseksi, tai ehkä tunsi tarvetta vaihtaa vihdoinkin paikkaa, tai sitten vain päästä pois vankilastaan. Hän oikaisi jalkansa ja nousi seisomaan, ja suurin osa lumesta tippui uroon jalkoihin, ja lopun se ravisteli päältään heiluttamalla ruumistaan. Vieläkin joitakin harvinaisia hiutaleita riippui lyhyessä turkissa, mutta niistä ei välittänyt. ja ihmetystä. Jäätä? Jääluola? Hetken, vain hetken ajan se luuli vihdoin seonneensa. Hah, ei hänellä nyt niin hyvä tuuri ollut. Mutta sitten hän erotti silmäkulmastaan tumman karvakasan, ja käänsi välittömästi, joskin kohmehkosti päänsä oliota kohden. Kylmä oli vieläkin, olihan hän näytellyt lumikasaa kauankin. Nairei jäi katsomaan narttua kummastellen vieläkin nykyistä olinpaikkaansa. Voi, minne se ranta olikaan jäänyt.
|
|
|
Post by Sirpale on Jan 31, 2010 13:51:49 GMT -5
Drasera keskeytti kuononsa hieromisen säpsähtäen, kun kivi lähti liikkeelle. Ensin lumikuorrutteeseen tuli halkeamia, lumi narisi ja pian lumen alta paljastui jotain tummaa, mutta silti lumista. Ja eipä aikaakaan kun kivi ravisteli itsensä lumettomaksi. Suurimmilta osin. Drasera varmaan näytti viisaalta silmät suurina kuin kuutamo taivaalla, ja tassu edelleen kuonollaan. Ja narttu sentäs oli tajunnut nousta istumaan. Kun tuo kiveksi naamioitunut susi käänsi katseensa Draseraan, narttu korjasi pikaisesti asentonsa somaan istumiseen, ja tämä heilautti päätään hieman niin, että silmiä ei nyt näkynyt harjaksen alta. Ketun susi joka oli ollut kivi.
"Onko sinulla jokin ongelma kun tekeydyt kiveksi talvella rannalle?" Drasera kysyi kalseasti, miltei sylkäisten kysymyksen suustaan. Narttu ei sitten yhtään innostunut tuosta vieraasta. No myönnettäköön, Draseraa kiinnosti että miksi toinen oli ollut kivenä, tällä säällä, tuossa paikassa. Ja enemmänkin, miksi toinen näytti hieman karkealta, kovalta. Mutta se ei ollut nartun asia, ellei toisella sitten ollut yhteyksiä onkalosusiin. Ja sen narttu aikoi selvittää. Ainakin kysyä. Drasera siristi silmiään ja odotti vastausta sudelta, joka oli ilmeisesti uros. Drasera harkitsi jo tekevänsä reiän iglunsa seinään ja nakkaavansa uroksen pellolle.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Jan 31, 2010 14:05:25 GMT -5
Uros ehti juuri huomata nartun silmien värin olevan turkoosit, kun tämä jo heilautti nopeasti pienellä liikkeellä päätään sen verran, että valtava harjas livahti silmien tielle. Huono juttu, uros tykkäsi puhua enemmän silmille kuin pelkälle karvakasalle josta työntyi esiin yksinäinen kuono. Ja kuonosta näki, että narttu ei oikein pitänyt kinoksen henkiöllisyyden selviämisestä. Kysyessään kysymyksensä susi selvästi sylkäisi sanat suustaan, aivan kuin ne olisivat myrkkyä joka pitäisi saada äkkiä suusta pois. Nairei ei välittänyt pilkkaukselta, se osasi sulkea siltä korvansa. Sen sijaan kysymykseen se aikoi vastata. "Jäin odottelemaan kohtaloani kunnes lumi peittosi minut. No mitäs karvakasa, miksi sinä tulit rannalle?" uros ei kyllä ollut varma oliko narttu tullut rantaan vai oliko Nairei siirretty tänne suojaan. Mutta sillä ei nyt ole väliä. Ja Naireihan ei tunnustaisi ettei tiennyt missä oli. Luulkoon narttu toista. Puhuessaan uros istuutui maahan, katsoen vaativasti narttuun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sillä oli mielenkiintoa mielessä. Tämä paikka (iglu) oli sille uusi ja uros tahtoi tietää siitä. Ja nartun kiukkuisuus ravitsi uroksen kiisanhalua.
|
|
|
Post by Sirpale on Jan 31, 2010 14:16:14 GMT -5
Draseran hampaat narskahtivat yhteen, nartun puristaessaan leukansa kiinni kuin estääkseen sanaryöpyn tulvimisen ulos. Vai että Karvakasa. Sen saattoi ottaa kohteliaisuutena, tai sitten pilkkana, riippui kokonaan kuka sen sanoi ja kenelle. Ja arvata saattaa, Drasera otti sen pilkkauksena. Tummanharmaa, vaaleilla merkeillä kuvioitu kuono meni ryttyyn, ja Draseran kasvoille puhkesi hymy, josta oikein tihkui makeus, ja se ettei se ollut mikään aito hymy. Tuollaisina hetkinä narttu toivoi että tällä olisi kaikki neljä raateluhammasta -silloin irve näyttäisi paljon vakuuttavammalta kuin se oli kolmella raateuhampaalla. Vielä tehostaakseen ilmettään, narttu keikautti hieman päätään sivulle, niin että toinen silmä näkyi harjaksen alta selvästi. Silmä ei heijastanut valoa, mutta sitä ei narttu huomannut, ei huomaisi eikä tulisi huomaamaankaan. "Oi kiitos kohteliaisuudestasi herra" Drasera antoi mielihyvin ivan tihkua sanoihinsa, ja sitten suoristi päänsä, mutta jatkoi hymyilyään urokselle. Pienellä liikkellä Drasera liikutti häntänsä etujalkojensa eteen -kuin esittääkseen että tällä oli hieman kylmä. Mistä toinen tietäisi ettei narttu osannut tuntea kylmyyttä missään määrin, osasi vain luoda sitä muille.
Huolimattaan omasta esityksestään, Drassu tarkkaili urosta kokoajan, tarkkaili toisen katsetta ja painoi mieleensä toisen kuvioinnit -joista nartulle tuli mieleen syksyiset varvut ilman lehtiä. Tummia rantuja taivasta vasten, yksinäisyyttään huutaen. Mutta uroksen silmät -ne muistuttivat Draseran mielestä kekäleitä tummassa hiilloksessa, polttavia pisteitä joiden väri vaihtui hailakasta tummaan, riippuen puhalsiko niihin ilmaa vai ei. Ehkäpä tästä ei tulisikaan tylsä tapaaminen.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Jan 31, 2010 14:32:31 GMT -5
Vai että ivaamaan ruvettiin. Uros oli vain mielestään huomauttanut ilmiselvästi toden asian, sen että nartun otsatupsu sai hoikan olemuksen näyttämään karvakasalta. Tai okei, oli uros kyllä pilkannut naarasta tahallaan. Mutta itsepähän oli aloittanut. Tyytyväisyys alkoi levitä urokseen, kun se suorastaan haistoi ilmasta ärtymyksen ja kiistanalun. Mutta se ei hammasta kavyesti purren antanut tyytyväisyyden näkyä ulospäin. Hän mietti hetken, vain hetken sanojaan. Jos sanoja ikinä mietti liian kauan, ne alkoivat tuntua hetkeen sopimattomilta, aina. Joten oli toimittava nopeasti. Uros levitti kohmeisille, pääosin harmaille kasvoilleen ivaisan hymyn, sellaisen, jonka voisi näyttää pikkulapselle, joka inttää ja inttää että osaa pestä hampaansa itse. Sellainen hymy, jonka omistaja ei usko siihen. Ivainen. "Neiti hyvä, herra tahtoisi puhua silmille, ei ylikasvaneelle otsatukalle, joka roikkuu otsaltasi. Ja kohteliaana herra voisi sanoa nimekseen Nairei, toivoen neidin, tekevän samoin", Nairei lausui sanat hiljaa, kuin esikoululaiselle, korostaen joitakin sanoja, viivytellen aina pilkun kohdalla, pää aivan hivenen kallellaan, hymy paikoillaan. Kyllä, tästä tulisi mielenkiintoinen tapaaminen.
|
|
|
Post by Sirpale on Jan 31, 2010 14:41:35 GMT -5
Drasera ulvoi, karjui syyti kirosanoja urokselle ja repi tältä pään irti.
Tai niin narttu ainakin halusi tehdä, mutta piti keveästi hymynsä yllä. Miten tuo uros olikin noin julkea, jotenkin lipevän oloinen ja kiistanhaluinen. Jos toinen halusi tapella, täältä pesisi. Hiljalleen nartun mieleen kehkeytyi idea, idea siitä että tämä voisi huijata olevansa onkalosusi. Narttu oli nuorempana tavannut yhden, saanut Evieltä tietoja Onkalosusista ja näiden tavoista, ja olihan tämän ystävä joskus huomauttanutkin nartun.. Onkalosusimaisesta ulkomuodosta. Drasera ei voinut mitään sille, että tämän valhehymy suli, ja leveni hieman hymyyn, joka kertoi että nyt oli menty liian pitkälle. Joskus jopa Draseralle oli vaikeaa kahlita tunteensa muilta, jopa keholtaan. Mieli oli petollinen ansa, ja sille narttu ei halunnut antautua. ei millään. "Somaa kun matkit elekieltäni, ja neidin nimi on Evie, ja silmistäni et kostu mitään komistus." Drasera kehräisi, juuri nyt narttu nautti ivojen nakkelusta täysin siemauksin. Milloin viimeksi Drasera oli edes jutellut saman lajin edustajalle?
Narttu muisti vain puhuneensa puulle viimeviikolla, ja siihen tämän sosiaalinen kanssakäyminen loppuikin. No, aina ei jaksanut puhua. Ja puut eivät edes vastanneet, tai eivät ainakaan Draseralle. Narttu nousi seisomaan, ja venytteli etujalkojaan nojaamalla niihin hieman, ja ettenkö sanoisi tahallaan niin että uros varmasti huomaisi nartun ruumiinrakenteen -luikku,kapea ja onkalosusimainen. Drasera nauttisi onkalosuden esittämisestä, ja pyysi mielessään anteeksi Evieltä kun tämä lainasi rakkaan ystänsä nimeä.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Jan 31, 2010 15:11:20 GMT -5
Kommentit menivät ihan ohi korvien. Tai eivät oikeastaan, kyllä Nairei selvästi kuuli ne mustakärkisillä tarkoilla korvillaan, ja kehitteli hetkessä mielessään vastauksen, joka sisältäisi ivaa kuten aikaisemmatkin. Ja aikoi vielä panna paremmaksi, ärsyttää narttua kunnolla, saada täyssaavillisen sitä niin ihanaa kiistaa, joka säilytti mielenkiinnon kiehtovalla, melkein sairaalla tavallaan. Juuri kun uros aikoi päästää viiltävät sanansa vapaiksi, nähdä taas nartun kiehtovan reaktion, naaras liikahti. Ja uros jähmettyi hetkeksi, pidätti huomaamattaan henkeään, räpäyttättämättä kirkkaanoransseja silmiäänsäkään. Narttu oli laiha. Ei, ei laiha, enemminkin ruumis, kylkiluiden saattoi jopa hieman nähdä paistavan läpi. Luikku, jopa enemmän luikku kuin Nairei itse. Kun Evie sitten venytteli, esitteli ruumistaan, Nairei vertasi näkemäänsä niihin adjektiiveihin, joilla oli kuullut muiden kuvaavan maan alla asuvia piruja. Pitkähköjä, laihoja, luikkuja, kapeita ja luurangonlaihoja. Kaikki täsmäsi. Toki Nairei ei ollut itse ominsilmin nähnyt sellaisia, mutta tiesi että Evie oli sellainen. Ensimmäinen ajatus: Apua. Onkalosusi. Ne jotka olivat kertoneet sudelle onkalosusista, olivat omanneet pienen pelon silmissään, koska olivat nähneet niitä, yksi oli jopa joutunut sellaisen hyökkäyksen kohteeksi, vahvoja kun ne olivat. Ja tyhmä, ei tarpeeksi viisaanvanha susi oli kettuillut koko ajan sellaiselle tämän ulkomuodosta ja jopa omista sanoistaan. Ilmeestä, nartun hymystä ja hieman silmistäkin, ja kuonon pienistä rypyistä näki että susi oli onnistunut raivostuttamaan sellaisen. Ne olivat kuulemma vahvojakin. ja samassa kaikki tuntui napsahtavan paikoilleen suden pääkopassa. Missä hän oli? Maan alla. Ties mitä taikavoimia tuo omasi, oli varmaan saanut hengen, sillä kai onkalosudetkin voivat saada henkiä, mutta kumminkin, tuo oi varmaan siirtäny Nairein maan alle. Ei maan alla oleminen tältä tuntunut, tai näyttänyt, mutta mistä sen tiesi jos ei ollut koskaan siellä aikaisemmin ollut. Yhdestä asiasta susi oli varma; narttu varmaan aikoi syödä hänet, ne kuulemma söivät susia, kun niin kauhiasti susia vihasivat. Ja nyt se vain leikki ruuallaan. Narttu oli rauhoitettava. Jos uroksesta tulisi jotain muutakin hyötyä kuin mahantäytettä, se saattaisi säästyä. Kumminkin Naireilla oli hyvä pokerinaama ja tämä piti ilmeensä sileänä pääkopan sisäisistä mellakoista huolimatta. Uros loi katseensa maahan. "Tiedätkö mitä, Evie?" Se sanoi nostaen katseensa maasta, varovasti, vähän katuvasti. "Minua on aina kiehtonut onkalosudet" se sanoi yrittäen luoda mielenkiintoa, jotta saisi elinaikaa edes vähän lisää. Ehkä katse auttaisi, joten uros yritti luoda katseeseen rehellisyyttä, joka valheellista olikin. Ja luotti onneensa, henkeensä.
|
|
|
Post by Sirpale on Jan 31, 2010 16:20:53 GMT -5
//mulle tuli henkisiä ongelmia Nairein reaktiosta, mää vaan NAURAN täällä 8''DDD tää rooli menee ihan höpöksi, anteeksi jo nyt! hih.
Drasera nautti tunteesta kuinka lihakset venyivät -siis ne lihakset joita nartulla nyt sattuikaan olemaan jaloissaan olemassa. Koskaan ei narttu ollut reväyttänyt yhtäkään lihastaan, mutta oli kuullut joskus sanottavan että se teki kipeää, tuntui miltei samalta kuin joku repisi hampaillaan nahkaa pois niskasta. Drasera lopetti venyttelynsä, ja nuolaisi huuliaan ja räpäytti uneksivasti silmiään, kunnes tämän alitajunta muistutti narttua uroksesta iglussa. Niiiin, se uros. Se hyvin ärsyttävä uros. Nartun katse suorastaan lipui Naireihin ja tämä jäi uneksien katsomaan urosta. Toisen turkin selän kuviointi miellytti Draseraa, varsinkin kun viirut näyttivät nartun silmissä varvuilta. Mustilta, yksinäisiltä ja kuivilta varvuilta talvipakkasilla. Draseran ilme kurtistui, ja narttu läimäisi itseään päänsä sisällä. Mitä ihmettä tämä oli alkanut taas ajatella yksinäisyyttä, yksin oli hyvä olla! Ei ollut ketään valittamassa, ei ollut ketään huolehtimassa, ei ollut ketään vahtimassa. Yksin oli parempi olla kuin uskoa voisikaan, ja Drasera tukahdutti aivojensa roskalaatikkoon ajatukset seurasta, ja siitä ettei tarvitsisi olla yksinäinen. Evie oli ainoa ystävä mitä Drasera oli tarvinnut, tai tulisi tarvitsemaankaan. Ja niin sen oli oltava ja oleva.
Drasera niiskautti nenäänsä vaimeasti, kuin henkiseksi merkiksi itselleen että asia oli sillä sipuli ja asiaa ei käsiteltäisi enään tippaakaan. Pääkopan sisäpuolella tai ulkopuolella. Drassun havahdutti uroksen kysymys. 'kuka ihmeen Evie?' Drasera ajatteli hämmentyneenä, ennenkuin tämän mieleen palasi aikaisempi valhe. Niin, narttu oli esitellyt itsensä Evienä. Pieni syyllisyyden pisto napsautti nartun sydäntä, ja tämä miltei inahti, mutta sai kuitenkin pidettyä äänen sisällään. Evie. Drasera kuitenkin katsoi Naireita, ja huomasi toisen katuvan katseen. Mitä ihmettä uroksella oli ongelmana? Eivätkö sudet juuri olleet miltei toistensa kurkuissa kiinni? Kun toinen sitten mainitsi Onkalosudet, harvinaista kyllä, Draseran silmiin miltei saattoi nähdä syttyvän valopilkut, ja narttu näytti muutaman vuoden nuoremmalta. Ah, Onkalosudet, ne jalot otukset joita Drasera palvoi ja pelkäsi. "Hn? Ai niinkö? Ja saanen kysyä, mikä niissä sinua kiehtoo?" Drasera sanoi, painottaen yhtä sanaa lievästi, ja narttu katsoi hieman tylsistyneenä urosta, kuin eikö toisella muka ollut parempaa puheenaihetta tarjota? Huomaamattaan nartun hiuspehko oli siirtynyt niin, että suurimman osan tämän kasvojen merkinnöistä näki. Nyt keskustelu oli siirtynyt Draseran mielestä kiinnostavalle alueelle, ja narttu aikoikin tallentaa uroksen joka sanan muistiin niin hyvin, että voisi luetella toisen lauseita vaikka unissaankin jos olisi tarvetta.
Drasera katseli vasta nyt ensimmäisen kerran luomaansa iglua. Iglussa oli niukasti valoa, mutta tarpeeksi kuitenkin että näki toisen selvästi, turkin kuvioinnit ja ilmeet. Jää hohkasi varmast kylmyyttään -vaikka Drassu ei sitä tuntenut, narttu tiesi sen, Yhtä varmasti kuin yö seurasi päivää. Karkea jää kimalsi hieman kun päätä käänteli, ja joissain, leveämmistä kiteistä saattoi nähdä oman peilikuvansa, pienenä ja hieman vääntyneenä tosin. Drasera ei voinut mitään sille, että tämän katsellessa seinää nartun kasvoille levisi kerrankin aito, pehmeä hymy. Outoa sanoakkin, mutta Drasera rakasti jäätä. Menisi joskus sen kanssa vielä naimisiinkin.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Feb 1, 2010 11:02:42 GMT -5
Nyt uros ei ollut varma melkein mistään muusta kuin omasta nimestään ja siitä että toinen oli onkalopiru. Hetken, hyvin lyhyen hetken ajan uros ajatteli, että tiesikö Evie itsekkään olevansa onkalosusi? Mutta sehän olisi mahdotonta, jankutti uroksen mielen järkevämpi puoli, se, joka aina varoitti vaaroista. Sillä jos toinen tiesi onkalosudet, joita olisi aika vaikea olla tietämättä, se ei millään voisi olla tietämättä olevansa itse sellainen. Mutta toisen ilmeet, narun sanat! Hän oli aivan selvästi tahallaan paljastanut itsensä onkalosudeksi, kun oli laihuuttaan venyttelemällä makeasti todistanut. Ja näytti vielä nauttivan siitä, leikkiähän se ruoallaan tahtoi. Ja siitä Nairei sai idean. Narttu jälleen kerran leikki ruoallaan! Ärtymys näkyi suden naamasta, sillä se ei enää viitsinyt esittää mitään. Ei viitsinyt enää ivata toista, ja se oli ihme, ei viitsinyt enää olla piilottamatta tunteitaan. Narttu oli tosissaan tappamassa naireita, eikä se hetkahtanut mistään. Mitään mielenkiintoa sillä ei näyttänyt olevan lajiaan kohtaan, sen verran kylästyneesti se oli sanansa lausunut. Tosin silmät loistivat, siis Evien. Argh, huusivat suden ajatukset. Miten narttu jaksoi leikkiä ruoallaan? eikö sen emo ollut kieltänyt sitä? Pieni, jopa hieman hullun näköinen hymy levisi Nairein kuonolle. Se pystyi hyvin kuvittelemaan, kuinka Evien emo Evien ollessa pieni oi kouluttanut tytärtään, ilmeisesti tuloksetta. Ja uros naurahti. Ja vakavoitui. "Sinä aiot syödä minut, huh?" Nairei kysyi hiljaa, lähes tunteettomalla äänellä, katse maassa jälleen. Pieni osa suden aivoista jäi miettimään, että miten uros pystyi puhumaan noin tyynesti omasta kuolemastaan.
Mutta sitten Nairei sai idean, ja hymynpoikanen nyki toista suupieltä. Jos se olisi kumminkin vainaa, se voisi samantien kokeilla kuinka haavoittuvaisia onkalosudet oikein olivat. Niin, Nairei alkoi hyökätä. Ei vaan ihan vielä. Ensin täytyisi selvittää, että missä kohtaa kurkku oli, sitä kun ei nähnyt valtavan harjuksen tieltä.
//KÖKKÖ//
|
|
|
Post by Sirpale on Feb 2, 2010 13:19:09 GMT -5
Drasera tyrskähti, ja tämä alkoi nauramaan keuhkojensa pohjasta, ja saattoi miltei vannoa että vedet valuivat nartun silmistä. Pian hapenkin saaminen vaikeutui, ja Draseran nauraminen vaihtui hapen haukkomiseksi ja katkonaisiksi hihityksiksi. Narttua nauratti se, että toiselle oli mennyt tämän juttu noin helpolla läpi. Ja se, että uros luuli Draseran syövän toisen. Muuten hyvä, mutta Drasera varmaan häviäisi Naireille 100-0 ellei sitten turvautuisi henkeensä. Mutta ei mieluusti niin tekisi -narttu ei halunnut näyttää kykyään muille, se oli Drassun oma salaisuus nyt ja aina. Narttu ryhdistäytyi huokaisemalla syvään, hengitys tosin hieman rahisten, ja tämä kohotti kapeakuonoisen kuontalonsa ja tuhahti. "Ja miksi ihmeessä minä söisin sinut? Et näytä olevan jänis -ja muutahan en syö. Ellet sitten osaa muuttua jänikseksi?" Drasera sanoi huvittuneena, ja heilautti häntäänsä laiskasti lumisessa massa, ja sai kimaltavan lumipyörteen nousemaan hetkeksi maasta ilmaan. Nartun silmät tuijottivat urosta kysyvästi, ehkäpä ensimmäisen kerran kunnolla uteliaasti koko tapaamisen aikana. Mistä toinen oli saanut tuollaisen idean? Ja ylipäätänsä, oliko uroksen kuva onkalosusista niin traumaattisen musta että yötäkin hirvitti? Nartun silmiin osui vasta nyt hetken aikaa ollut nykivä hymy uroksen kasvoilla, ja sen näkeminen sai nartun vetämään korvansa luimuun ja nytkäyttämään päätään taaemmas, niin että kaulan uhkea turkki piilotti selkärangan peittoonsa. Se oli nartun oma refleksi, kun jokin uhkasi selkäranka piti suojata. Vaikka kurkkuhan se tärkeämpi olisi, kurkusta otetiin kiinni kun kaadettiin peuraa, kania saalistaessa naksautettiin selkäranka poikki. Siitäpä Drasera oli tainnut saada reaktionsakin. Ottanut oppia saaliilta.
Drasera tuijotti urosta, ja samalla tämä vilkuili jäistä seinää toisen takana. Kuinkahan kylmä ulkona oli? Jos vielä tuuli paljon, nartun suunnitelma saattaisi toimiakin. Drasera henkäisi vaimeasti, ja antoi jääiglun haurastua -tuuli puhaltaisi ulkoapäin jääkerroksen niin ohueksi että siitä voisi kävellä lävitse, jos tarve tulisi. Kun jääkerros oheni tuulen vaikutuksesta hiljaalleen, tuulen napatessa jäähiluja mukaansa, myös iglun valoisuus kirkkaantui hyvin hitaasti, eikä sitä huomannut ellei ollut kovin kiinnostunut valoisuudesta. Jostain kumman syystä Draseraa hermostutti Nairein seura.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Feb 3, 2010 13:41:49 GMT -5
Nairein pää tuntui menevän koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, vaikka se oli melkein mahdotonta, kun oli jo niin sekavaa. Evie leikki saalillaan, oli onkalosusi ja nauraa räkättää ja väittää ettei syö muita kuin jäniksiä. Ja ojentelee kaulaansa enemmän esille. No, enää ei täytyisi kaulaa etsiä, toinen kun pullistelee sitä esille. Helppo saalis. Mutta yhtäkkiä sudeltä hävisi tarve hyökätä, kun saalis muuttui helpoksi. Vaikka Nairei oli vielä jonkin verran kohmeessa kylmästä, vaikka se pelkäsi kuollakseen onkalosutta (jota ei kyllä näyttänyt), vaikka sen pää oli sekaisin kuin spagetti lautasella, täysin luopuneena joksikin aikaa hyökkäyssuunnitelmistaan, se naurahti. Narttu suojasi selkäänsä! Sitä sen oli pakko olla. ja jotain muutakin oli tapahtunut. Nairei oli jostain syystä, ainakin joksikin aikaa, rentoutunut. Juuri kun mystinen Evie tuntui valmistuvan uroksen hyökkäyssuunnitelmiin, nairei rentoutui, tunsi yllättäen, täysin tyhmästi kylläkin, olonsa mystisen turvalliseksi. Se ei enää kokenut tummaa, hoikkaa selkäänsä suojaavaa narttua vaaraksi.
Ja sitten, rentouduttuaan, siltä vetäistiin matto jalkojen alta, kun tuuli alkoi selvästi jossakin kaukana voimistua, tai ainakin siltä kuulosti. Valoa alkoi tulla lisää, ja katseltuaan pienesti ympärilleen susi sai huomata että sitä oli huijattu. Tämä ei ollut maan sisäinen paikka, onkalosusien pesäluola, vaan tavallinen, valoa kuultava ja haurastuva jääiglu. Mistä se oli siis tullut? Nartulla oli varmaan henki. Jonkinmoinen, ehkä levitaatio, ei, uros oli huomannut jos sitä oltaisi liikutettu. Ehkä teleportti, mutta se ei tuntunut mitenkään järkeenkäyvältä. Mutta jokin kumminkin. Ehkä se oli synnyttänyt luolan itse? Pieni, melko viattoman näköinen oikea hymy ilmestyi Nassukan kasvoille. "Missä me olemme? Tai oikeastaan olimme?" Se totesi rennosti, huvittunut sävy äänessään. Lauseessa ei ollut ivaa.
|
|
|
Post by Sirpale on Feb 3, 2010 14:15:55 GMT -5
Drasera leikki edelleen leijonaa turkkinsa kanssa, mutta narttu hämmästyi kun uros ei tiennyt missä oli. Olikohan toinen napostellut kärpässieniä ennen nukkumaanmenoa, tai jäätynyttä myrkkysumakkia? Drasera katsoi toista kuin tämä olisi hullu, kuin uroksella olisi pääkopassa jotain vikana. "Rannalla, oi kivi joka oli rannalla." Draserakaan ei ivaillut, muistutti vain toista asiasta, että toinen oli tekeytynyt nimenomaan rannalla kiveksi. Ja toista oli aika vaikea siirtää toisen uomaamatta paikasta toiseen. Ja niinhän Drasera vain nyt sattui olettamaan. Koskaan ei nartulle oltu kerrottu muiden hengistä -tämä tiesi niitä olevan mutta ei tiennyt millaisia ne olivat. Ja mitä ne sattuivat tekemään. Jotenkin narttu vain oletti että ne olivat tämän oman kaltaisia, jollaintavalla aineellisia. Mistään henkevämmästä touhusta ei nartulle oltu kerrottu, ja jos kerrottaisiin ei mikään varmaan menisi perille.
Kun toinenkin oli rentoutunut, Drasera päästi niskansa vapaaksi lihasten jännityksestä, ja huokaisi helpotuksesta. Nartulle tuo pään takana piteleminen oli jo käynyt teholiikunnasta, eikä narttu tekisi sitä mielellään pian uudelleen. Pitäisi nyt vain jotenkin... Luottaa siihen ettei Nairei nappaisi selkärangasta kiinni ja katkaisisi nartun hermoratoja ja jättäisi nahkamäykyn kuolemaan hankeen, jonne lumi tämän hautaisi ja joskus keväällä joku löytäisi mätääntyneen ruumiin. Siitä ei narttu tykännyt, ja tämä nyrpisti ajatukselleen kuonoaan, jossa oleva bumerangimainen kuvio kurtistui teräväksi nuolenkäreksi.
Tuuli nappasi nartun harjaksen, ja lennätti sen haituvat ilmaan. Drasera tuijotti pöllämistyneenä Naireita -miten narttu nyt näki näin hyvin vaikka harjas olikin silmien edessä? Olikohan jonkun aivot vapaalla.
|
|
salmy
New Member
Posts: 40
|
Post by salmy on Feb 3, 2010 14:26:44 GMT -5
Iglu oli jo kadonnut, haihtunut tuulen viemänä, ja kaksi sutta seisoi tuulessa, joka alkoi pikkuhiljaa laantua. Luntakin toki satoi, eikä lumentulo itsessään näyttänyt vähenevän, mutta tuulen laannuttua näytti kuin lumikin alkoisi lakata satamasta. Niin ei vielä kumminkaan kävisi, koska luonto näytti olevan sitö mieltä, ettei maa ollut vielä tarpeeksi valkea. Tai kinokset eivät olleet vielä tarpeeksi korkeita. Nairei ajatteli, että hankeen olisi voinut hypätä ja tehdä luolan, niin korkea hanki kuin jo oli. Mutta sitä ei kiinnostanut nyt lumi, niinkuin ei yleensäkään. Evie näytti rentoutuvan, Nairei laski sen hyväksi asiaksi. Olisi varmasti mukavampaa jutella rentoutuneen karvakasan kanssa kuin vihaisen karvakasan. uros naurahti ajatukselle, enimmäkseen karvakasa ajatukselle. "Niin... ja yhtäkkiä kivi oli iglun sisällä. miksi?" Se kysyi aitoa uteliaisuutta katseessaan, mutta tietty varovaisuus mielessä. Se pienesti pelkäsi tummaa sutta, koska toisesta ei saanut selvää. Pystyyn noussut susi laskeutui hiljaa takaisin istumaan, asettaen häntänsä jalkojen eteen, merkkinä ei mistäkään.
|
|