Why are you so rude?

[Jagashina]

[Sammal hahmonsa kera kiitos:)]

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Oli ihanan rauhallista. Silloin tällöin jostakin suunnasta, korkealta kuusien oksista kuului linnun suloista laulua, joka sekin hiljeni välillä pitkäksi aikaa kuuntelemaan metsän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuusien oksiston lävitse siivilöityvä aamuauringon valo kultasi metsän maanpinnan läikittäin, ja sai pudonneet neulaset ja varvut sekä jäkälät ja sammalet hohtamaan kultaisessa valossaan. Ja jos katsoi oikein tarkasti ylös kuusien oksille saattoi nähdä pienen oravaperheen loikkimassa oksalta toiselle, kuljettaen käpyjään mukanansa. Perheen pikkuisilta ote välillä lipesi, niin että käpy pääsi tömähtämään pehmeästi sammalille neulasten sekaan.
Tuon kauniin, henkeäsalpaavan kuvan mystisyyden ja rauhan rikkoi kuusien lomassa talsiva tumma hahmo, joka mutisi kirouksia itsekseen ja potkiskeli tielleen osuvia kuusen käpyjä raivoisasti pois edestään ja talloi maata vihaisesti kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin pahaa.
Tuo olento, harmaa susi narttu, kantoi nimeä Riitasointu. Hänen päivänsä oli alkanut kaikkien muiden päivien tapaan huonosti, ja kuten aina, hän oli nyt erittäin vihainen ja katkera ja olisi voinut repiä kaiken tielleen osuvan elollisen pieniksi riekaleiksi saadakseen purettua kiukkuaan. Oravat kuusien oksilla pysähtyivät seuraamaan harmaaturkkisen nartun kulkua ja harkitsivat suden pommittamista kävyillään, mutta eihän syömäkelpoisia käpyjä sovinnut haaskata moiseen.
Riitasointu kulki pää painuksissa, kulmat kurtussa tuuhea harjas kasvojaan varjostaen ja jatkoi päämäärätöntä taivaltaan kuusimetsän siimeksessä hampaitaan yhteen pureksien. Silloin tällöin hän kohotti päätään vilkaistakseen ympärilleen, josko paikalla sattuisi olemaan muitakin. Hän ei nähnyt ketään, ja parempi niin. Hänet olikin parempi jättää yksin omiin oloihinsa. Niin oli parempi sekä hänelle itselleen että kaikille muillekin.
Riitasointu huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt siihen, että joka ikinen päivä hänen elämässään oli yhtä sisällötön ja hyödytön. Toisinaan hän ajatteli, että ehkä olisi paras vain kuolla. Silloin ei tarvitsisi enää kärsiä elämää, ja kaikki olisivat onnellisia.
Mutta ei. Jokin esti häntä tekemästä sitä. Vielä.

Riitasointu oli kulkenut jonkin aikaa hiljaisuuden syventyessä metsässä, kun jokin yhtäkkiä kiinnitti hänen huomionsa. Pieni rasahdus ja askelten töminää puiden varjoissa. Riitasointu seisahtui ja terästi kuuloaan. Kuulosti kuin pienet sorkat olisivat talloneet maata hermostuneesti.
Leveä virnistys käväisi nartun kasvoilla, kun hän suunnisti ääneti askelten suuntaan. Tiedossa oli ateria.
Riitasointu hipsi suuren kuusen rungon vierelle, huiskasi harjan näkevän silmänsä päältä ja vilkaisi rungon takaa kuusettomalle pienelle läntille. Pieni kauriin vasa siinä loikki hätäisesti ympyrää kuin etsien jotakin. Välillä se pysähtyi pää pystyssä kuuntelemaan ja haistelemaan ilmaa, mutta pian se jatkoi hyppelyään uurtaen maahan aina vain syvempää uraa.
Riitasointu virnisti uudelleen ja painautui hyökkäävään asentoon, hiipien puunrungon viertä ympäri voidakseen käydä vasan kimppuun.
Ennen kuin vasa ehti nähdä Riitasointua suurilla silmillään tai kuulla tätä yhtä suurilla korvillaan, narttu jo loikkasi vasan selän päälle ja puri hampaansa sen niskaan. Vasa ei ehtinyt edes älähtää tai paeta askeleenkaan vertaa.
Kuului rusahdus, ja vasa vajosi velttona maahan verta vuotaen kun Riitasointu päästi otteensa irti. Hän lipaisi tyytyväisenä veret hampaistaan ja huuliltaan ja silmäili vasaa päästä häntään. Vasan kieli makasi pitkänä suun ulkopuolella maata vasten ja sen jalat harottivat eri suuntiin. Riitasointu piti tuosta näystä.
Hän laski päänsä ja lipaisi kielellään vasan pehmeää karvaa, ja repäisi sitten itselleen suupalan vasan ruhosta.
Oli tässä päivässä jotain hyvää sittenkin, mutta se ei kääntänyt päivää kokonaan hyväksi.
Kuten ei mikään koskaan.

[sammal]

Ennen ei ollut päämäärää, oli vain paikka josta hän oli lähtenyt. Nyt, tämän tutun saaren noustua taas pintaan, hän oli saanut tarkoituksen elämälleen. Saarelle ilmestyisi varmasti muitakin eläimiä, sillä se oli niin rehevä kasvillisuudeltaan, sen perusteella mitä Karmankieli oli tähän mennessä nähnyt. Ikävä niitä kaikkia hyviä ystäviä oli taas noussut tunteiden pintaan ja se raastoi tämän vanhan suden sydäntä. Kumpa, voi kumpa hekin löytäisivät taas tämän saaren, mutta vaikka eivät löytäisikään, tuo Jääsilmä[i/] muistaisi heidät aina.
Hitaasti löntystäen tuo musta uros susi löntysteli pitkin sammaleista metsää. Suuret tassut painautuivat maahan vuorotellen, varmasti ja tunnustelevasti. Pieni oksa räsähti katki tämän etutassun alla ja päästi pienen äännähdyksen. Hetkeksi hän pysähtyi, höristeli korviaan, sitten tuhahti ja pieni hymy nousi tämän huulille. Maassa lojui kuusen neulasia ja käpyjä, joita oravat olivat tiputelleet. Pian pari nuorta kurrea hyppeli leikkisästi kuusen oksilla, eivätkä edes huomanneet tuota yksinäistä sutta alapuolellaan. Se sai uroon taas ajatuksiinsa, palaamaan muistoihinsa. Ilma oli viileä ja aurinko oli pilvessä. Pieni tuulenvire herätti tämän taas tähän hetkeen, kun se heilautti uroon turkkia lempeästi ja jatkoi matkaansa etelään päin.

Jokin haju oli tunkeutunut Karmankielen kuonoon tuulahduksen mukana. Uros valpastui heti ja siniset silmät hohtivat innokkuutta. Silti täytyy olla varovainen, onkohan toinen susi mitenkään innostunut hänet nähdessään. Uteliaisuus voitti tämän tunteen ja Karmankieli lähti juoksuun kuin pieni pentu. Haju voimistui koko ajan ja sitä myöten onnesta sokea uros nopeutti vauhtiaan. Monta vuotta, yksin samalla saarella, ilman ketään muuta juttuseuranaan, se teki tästä hajusta niin mahtavan tunteen. Sitten hän tajusi, että jokuhan voisi pitää häntä hulluna tuollaisesta käytöksestä päätellen. Hymyssä huulin hän rauhoittui, hiljensi kävelyyn ja alkoi kuunnella. Hän oli jo lähellä, ja alkoi edetä rauhallisesti. Taas se sama kävelytyyli, hidas ja varma.
Tarkasti tämä uros nuuhki ilmaa, sitä hajua. Se oli narttu ja näköjään nälkäinen. Karmankieli näki puiden lomassa jonkun syömässä kauriin ruhoa. Hetken toista mittailtuaan ja tarkkailtuaan se päätti lähestyä. Uros urahti lempeästi, osoittaen että oli paikalla, eikä olisi uhka. Kyllä käytöstavat vielä olivat tallella, vaikka niitä sai vähän kaivaa tuolta pääkopan uumenista. Ai niin, hännän heilautus ei varmaan olisi pahitteeksi joten hän teki senkin. Nyt täytyi vain keskittyä nartun reaktioon. Viisaat silmät katsoivat tätä nyt kiinnostuneesti ja miettien. Mitä toisen päässä liikkuisi? Miten hän ottaisi sen kun uros änkesi paikalle kesken toisen ruokailun.
'Miten minä nyt tälläistä huolehdin, aikuinen susi...'[i/] Mielessään naurahtaen se päätti rauhoittua ja keskittyä toiseen.
Arvet jotka pukivat toisen kehoa, olivat merkki tappeluista. Mutta oliko narttu itse ne aiheuttanut, vai oliko hänen kimppuunsa käyty. Karmankieli lipui pitkin nartun turkkia aina silmiin asti. Sitten hän huomasi, ehkä jotain huolestuttavaa. Nartun silmät näyttivät vihaisilta, näytti kuin hän vihaisi kaikkea mitä hänen eteensä sattui. Uros osasi jo lukea hyvin toisten ilmeitä, kasvojen piirteitä ja silmiä. Se valpastui heti.

[Jagashina]

Ja totta kai oli käytävä niin, että jokin - tai pikemminkin joku - tulisi ja pilaisi sen hetken, kun Riitasointu tunsi olonsa hiukan paremmaksi. Riitasointu haistoi ilmassa veren rautaisen tuoksun lomasta uroksen. Ja tuo uros oli lisäksi hyvin lähellä. Riitasointu purki patoutuvaa raivoaan kauriin vasaan riuhtomalla siitä suuria palasia ja murskaten ne säpäleiksi hampaidensa välissä, veri huulilleen ja leualleen valuen. Riitasointu kuvitteli raatelevansa häiritsijäänsä.
Narttu kuulikin pian lempeältä kalskahtavan urahduksen takaansa. Hän puraisi hampaansa yhteen, niin että lihanpalasta tirskahti verta ympäriinsä. Riitasointu käänsi päätään ja sylkäisi murjotun lihan vieraan jalkojen juureen, sylkäisten samalla verta suustaan vierasta kohti.
"Ala vetää", Riitasointu sihahti hampaidensa välistä, irrottamatta terävää jäistä katsettaan vieraan silmistä. Hänen miltei värittömät silmänsä kipinöivät. Jos katse voisi tappaa, Riitasointu tuumi, tämä uros olisi jo aika varmasti kuollut.
Pienikin ärsyke voisi nyt saada nartun käymään uroksen kimppuun. Narttu kuvitteli jo, kuinka raatelisi ja repisi tätä urosta kuin juuri tappamaansa vasaa. Ajatus tuntui erittäin houkuttelevalta toteuttaa.
Riitasoinnun jalat värisivät, kun hän hillitsi toistaiseksi raivoaan ja pysytteli aloillaan.

[sammal]

Vihainen se todellakin oli. Repi vasaa kuin mitäkin, ja se ihmetytti Karmankieltä. Mutta nyt narttu oli huomannut hänet, sylkenyt lihan palan tämän jalkojen juureen, yrittänyt vieläpä sylkäistä tämän päälle, sekä käskenyt urosta lähtemään. Uroksen teki mieli hymyillä ivallisesti, mutta piti naamansa peruslukemilla, se ei olisi sopivaa käytöstä häneltä. Tappava katse, jonka narttu oli suunannut häneen, pisti hänet hymyilemään. Agressiivisuutta ja pippurisuutta ei nartulta tosiaankaan puuttunut.
Rennosti naurahtaen Karmankieli heilautti häntäänsä, nousi seisomaan ja vilkaisi vielä pitkään naarasta.
"Hyvä on, hyvä on..." Se hymähti ja kääntyi jo melkein ympäri. Narttu oli tärissyt, ihan kuin se yrittäisi hillitä itseään hyökkäämiseltä.

Musta hahmo jännitti lihaksensa, ponkaisi voimakkaasti maata ja hypähti pitkän loikan takaisin metsään. Sulavasti se laskeutui maahan jalat joustaen ja lähti houkuttelevaan hölkkään. Tasaisessa rytmissä sen jalat painautuivat vuoroltaan kosteaan sammaleeseen.
Korvat tarkasti kuunnellen ja huuliaan nuoleskellen se hymyili ja ajatteli juuri tuota narttua. Miksi se oli ollut niin vihainen? Ruokailun keskeyttäminen ei ollut kyllä uroksestaan kauhean mukavaa, mutta ei se siitä voinut nartulla johtua. Ei se niin vihainen voisi siitä olla. Sillä oli ollut harjas, pitkä, mutta veren tahrima. Itsevarmaltakin se näytti, komentelee varmaan kaikkia tuntemiaan, pomotteleva ja itsetuhoinen. Sitä Karmankieli hänestä -ainakin ensitapaamisen perusteella- ajatteli.
Jäänsiniset silmät tarkkailivat ympäristöä, jokaista liikettä mikä sattui tapahtumaan sen näkökentällä.

[Jagashina]

Riitasointu antoi katseensa porautua niin syvälle uroksen silmiin, että tuo ymmärtäisi yskän, tekisi järkevästi ja lähtisi lätkimään ennen kuin olisi myöhäistä. Nartun hermot nimittäin olivat katkeamis pisteessä, ja hän olisi juuri sillä punaisella sekunnilla voinut vain käydä uroksen kimppuun ja repiä tältä silmät päästä. Eikä se olisi hetkauttanut, ei, se tuntuisi hänestä pikemminkin hyvältä. Vapauttavalta ja nautinnolliselta. Hänestä oli ihanaa nähdä toisten kärsivän, hänestä oli ihanaa tuottaa kärsimystä toisille.
Riitasointu olisi todennäköisesti saanut pidettyä itsensä joten kuten kurissa, niin ettei kävisi uroksen kimppuun, ellei tämä olisi väläyttänyt hymyä hänelle. Hymyä, joka näytti Riitasoinnun silmissä pilkalliselta ja huvittuneelta. Se jos mikä sai nartun näkemään punaista. Huvittiko hän tuota urosta? Riitasointu puraisi hampaansa niin kovaa yhteen, että hänen leuoissaan jomotti. Tuo hymy oli viimeinen pisara, joka vaadittiin Riitasoinnun pinnan palamiseen. Nartun silmissä liekehti sula viha, kun hän tuijotti loittonevaa urosta.
"Huvitanko minä sinua, mitä?!", Riitasointu karjaisi tälle kun uros oli miltei kadonnut metsän varjoihin. Riitasointu ei aikonut jättää tätä tähän.
Narttu löntysti maata vihaisesti talloen ja murjoen siihen suuntaan, minne uros oli kadonnut, mutta vain muutaman askeleen verran ennen kuin pysähtyi aloilleen. Vähät siitä, että hänen rauhansa rikkoutui ja päivä oli totaalisesti pilattu. Sillä kukaan, ei kukaan, hymyilisi hänelle pilkallisesti saati nauraisi hänelle päin naamaa niin kuin tuo uros!
Riitasointu pureksi hampaitaan kuuluvasti yhteen ja painoi päätään matalaksi niin että verinen harjas valahti hänen vihaisten ryppyjen varjostamille kasvoilleen. Narttu näytti siltä kuin olisi käymässä hyökkäykseen, pää painuksissa ja kehon jokainen lihas jännittyneenä. Hän oli valmis ottamaan uroksen vastaan, jos tämä uskaltautuisi palaamaan takaisin hänen luokseen.
Riitasointuhan ei nimittäin uroksen perään juoksisi. Ehei, ei puhettakaan.

[sammal]

Ihanan hiljaista, pienet kurret kuhertelivat puissaan ja välillä saattoi kuulla punatulkun sirkuttavan. Häntää puolelta toiselle heilautellen uros löntysteli eteenpäin, aikeissa etsiä, ehkä vähän hyväntuulisempia susia. Sitten se joku rikkoi tämän rauhallisen hetken ja uroksen takaa kuului vihainen karjaisu.
Karmankieli pysähtyi, kääntyi hitaasti ympäri ja toljotti metsän uumeniin. Askelten ääntä ei kuulunut, eikä enää mitään muutakaan, eli narttu oli varmaan jäänyt metsän laitamille. Se murahti hiljaa ja huudahti sitten metsälle; "Et toki narttu hyvä.." Sitten se jäi korvat höröllä kuuntelemaan vastaisiko narttu mitään.

Olisiko hyvä palata takaisin? Vai kannattaisiko jatkaa matkaa, sillä narttu oli aavistuksen verran vihainen? Karmankieli mietti ja mietti. Tästähän voisi tulla ihan hauskaa... Saisi vähän taas reenata taistelukykyjä, muttei tietenkään vahingoittaa narttua. Ei, siinä ei olisi järkeä, samalla uron myös menettäisi arvokkuutensa, vaikkei siitä mitään haittaa olisi ollut. Mutta tuskinpa kukaan haluaisi heti, uudessa ympäristössä saada vihamiestä, tai naista... Tuo toinenhan saattaisi olla asunut tällä saarella ties kuinka kauan, hän tietäisi paikat paremmin.
Päätöksen tehtyään uros lähti hitaasti hiipien tuota agressiivista narttua kohti. Karmankieli varoi jokaista askeltaan ja pysähtyi parin metrin välein katsomaan tarkasti ympäristöä. Vielä vähän matkaa ja narttu näkyi jo jotenkin puiden lomasta. Uros pysähtyi ja hengitti varovasti. Toivottavasti narttu ei vielä ollut nähnyt häntä. Oli kuolemanhiljaista, Karmankieli kuuli vain oman, hitaan hengityksensä. Siinä se aikoi odottaa. Odottaa mitä narttu seuraavaksi tekisi.